Mulle iski perjantaina kauhea masis ja ärsytys omasta kehosta. Mielestäni olen ihan kohtuullisen järkevästi syönyt tämän toukokuun ajan ja liikkunut jopa enemmän kuin koko talvena ja keväänä. Silti maha pömpöttää ja jenkkakahavat tursuaa housunkauluksesta. Maha on pinkeä ja olo turpea. Vaaka näyttää isompia lukemia kuin aikoihin. Peilistä katsoo hirvee, ruma läski. Just kun piti toukokuussa timmiintyä ja olla ensi viikonloppuna freesin näkönen kun juhlitaan lasten serkun ylppäreitä.

Niin, tuskin sitä eroa kukaan ulkopuolinen näkee, mutta itse mä näen ja tunnen. Perjantaina lenkillä mietin, että mä oikein tunnen miten jenkkakahvat hyllyy lanteilla, näkyykö se myös? Varmasti moni aattelee, että mitä toikin taas valittaa, kun on ihan normaalipainonen, saa sitä vähän pehmeetä ollakin jo nelikymppisellä kahsen lapsen äidillä. Niinhän se on. Mutta kun oma olo ei ole hyvä. Kun maha pömpöttää edempänä kuin tissit, ja perse roikkuu puolessa välissä takareittä, niin ei se kovin kivalta näytä. Ja se on nyt se kuva jonka mä näen peilistä. Toisena päivänä sieltä peilistä katsoo ihan sopusuhtanen (kohta) keski-ikäinen nainen. Tällästä tämä on.

Eniten ottaa kupoliin se, että just sillon kun koittaa oikein tsempata, niin mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu just päinvastaista mitä odottaa. Yhtäkkiä sitten taas huomaa, että oho, mites toi paino on tolleen pudonnut vaikka olen elänyt kuin pellossa.

Lauantaina lenkillä päädyin kuuntelemaan Antti Tuiskun uutta levyä. En ole ennen ollut mikään suuri Antin musiikin fani (tyyppi on kyllä kertakaikkisen herttanen), mutta näistä uusista revittelyistä tykkään. Sanotukset on hyviä ja rytmi alkaa väkisin tanssittaa. Levyltä löyty yksi biisi, joka on nyt ollut ylitse muiden ja siitä tuli mun uusi Voimabiisi. Tai ainakin tämän viikonlopun. Tätä olen soittanut uudestaan ja uudestaan, ja koittanut iskostaa sanomaa päähäni. Ei sillä väliä onko laiha vai läski, kaikilla meil on ongelmii ja silti, kaikki me ollaan ihmisii!