Jotenkin tuntuu kauheen nihkeeltä. Kaikki. Ei suju treeni. Ei syöminen. Väsyttää. Harmittaa. Masentaa. En saa mistään oikein otetta. Onneksi löysin tänään ihanan uuden blogin. Koitan laittaa sen tuonne seurattujen listaan. Uskomatonta miten samanlaisia ajatuksia on pyörinyt sen kirjoittajan päässä kuin munkin. Jotenkin tunsin syvää hengenheimolaisuutta. Hän on uskaltanut tehdä sen hypyn tuntemattomaan. Alkanut opiskella personal traineriksi. Siitä mäkin haaveilen. Tai jostain muutoksesta työkuvioissa, että saisin vapaammin määrätä omat tekemiseni ja aikatauluni. Ehkä tästä jää jotain kypsymään mielen perukoille.

Treenit on olleet vaisuja. Muutaman kerran olen päässyt käymään lenkillä. Eilen löysin Piukat Paikat -sivustolta treenihaasteita. Otin vastaan syyskuun haasteen, näin viikon jäljessä. Alku näyttää olevan kevytiesti eikä treenejä ole joka päivä, joten ajattelin alussa tiivistää tahtia, niin pääsen sitten jossain vaiheessa haasteeseen mukaan niinkuin reaaliajassa. Siinä siis tehdään muutaman kerran viikossa lyhyt lihaskuntosetti, jonka teho lisääntyy haasteen edetessä. Jos sais edes jotain tehtyä.

Pt treeni on sovitttu torstaille, mutta jotenkin mua jopa ahdistaa se. Loppumittaukset lähestyvät eikä tämä toinen puolisko ole mennyt ollenkaan hyvin. En haluais niitä huonoja tuloksia kirjoihin ja kansiin. Toisaalta nyt tuntuu helpottavalta ajatella, että valmennus loppuu ja pääsen taas tekemään hommia omassa tahdissani.

Tässä kesän aikana mulle on selvinnyt vähän mitä haluan - tai ainakin mitä en halua - treeniltä ja elämältä. Siitä kirjoitin jo joskus aiemminkin. Tästä eteenpäin aion keskittyä hyvään oloon enemmän kuin mahdollisimmat tehokkaaseen treeniin. Yritän nauttia puhdasta ruokaa ja olla stressaamatta joka kalorista. Jotenkin musta valitettavasti tuntuu, että meidän tavoitteet pt:n kanssa ei sitten lopulta ihan kohdanneet. Tai kai hän haki sitä mitä minä alussa halusin, mutta kun mulle on vaan tässä selvinnyt, että ei se sitten kuitenkaan ole se mun juttu. Enkä sitten kuitenkaan ole saanut oikein viestiäni perille pt:lle. Lapsettoman sinkun joka urheilee työkseen on varmaan aika vaikea ymmärtää perhe-elämän vaatimuksia ja sitä miten lyhyitä ne illat on kun on töissä 8-16.

Mulla on edelleen valtava työ edessä sen suhteen että osaisin olla stressaamatta syömisiä ja pelkääättä jakuvasti lihomista. Mutta ehkä tästä pikkuhiljaa. Odotan sitä, että saan itse päättää omat treenini ja tehdä juuri sen mikä tuntuu hyvältä, ja ehkä kokeilla jotain ihan uutta mihin nyt ei riitä aika.